Tähän aikaan vuodesta joulutervehdyksen saa perille kätevästi ilman perinteistä korttiakin. Yhteydenpito ja kommunikointi on naurettavan helppoa ja nopeaa. Säästää vaivan kirjoittaa naamakirjan seinälle riemukkaat joulut, kun vastauskin tavoittaa lähettäjän usein välittömästi, henkilö x tykkää tästä. Niinpä niin. Vuosia takaperin, kun laajakaistat ja 3G-verkot olivat vasta tulevaisuutta, harrastettiin kirjeiden kirjoittamista. Kirjeen vastaanotti kirjekaveri. Minulla oli maailman paras kirjekaveri. Hetki takaperin, löysin kaapin perukoilta pienen peltirasian, johon olin arkistoinut nuo kaikki noin 40 kirjettä. Kahdessa illassa luin jokaisen kirjeen alusta loppuun vajoten muistoihin. Me olimme uskomattoman naiiveja, mutta myös kadehdittavan vilpittömiä.

Ensimmäinen kirje oli päivätty 24. heinäkuuta 2000 Oulun postikeskuksessa. Kirjekuoren kääntöpuolelle oli taiteiltu värikkäällä musteella: "Poliisikoira Rex jyrää!" Tiedättehän, jokin asia yhdistää aina kaksi ihmistä. Meidät yhdisti karvainen komisario. Kaverini oli tuolloin täyttämässä 14 vuotta, minä olin pari vuotta nuorempi. Adjektiivi, jolla hän esitteli, ja myöhemmin kuvaili useasti itseään oli tollo. Omalla persoonallisella tavallaan hän ehkä olikin hieman, mutta pidin siitä. Ilman hienovaraista hulluutta olisimme tuskin koskaan ymmärtäneet toisiamme.

Seuraavan viiden vuoden aikana tutustuin aivan mahtavaan tolloon. Aluksi tuntui turvalliselta kertoa elämästään ja korkealentoisista haaveistaan henkilölle, joka ei istunut vieressä tuomitsemassa. Ei sillä, että kirjekaverini olisi ikinä tehnyt niin, mutta välimatkan turvin uskalsimme olla avoimempia. Vuosien aikana saimme kolhuja tahoillamme, päästimme irti monesta ja ihastuimme uudelleen. Jaoimme mielipiteitä ja etsimme vastauksia kysymyksiin esimerkiksi täydellisestä vartalosta, arvostamistamme julkisuuden henkilöistä ja hyvästä musiikista. Kirjoittamamme teksti oli ainoa, jonka perusteella pystyimme visualisoimaan toistemme maailmaa, mutta kuten ystäväni muotoilikin joskus, kirjoittaessaan minulle hän useasti oppi myös itse näkemään asiansa selvemmin.

Lukiessani kaikista intohimoisista, possunpunaisista ja kaipaavista tunteista, olen katkera noille nuorille naisille. Sinisilmäisyyttä, kyllä, mutta me piru vie uskalsimme tuntea! Puhuimme paljon rakkaudesta ja uskallan yhä tänäänkin väittää, että meillä oli kyllä aavistus mistä puhuimme. Nykypäivänä me myös tiedämme, miten paljon sydämemme pystyykään tuntemaan. Meistä kaikista vain tulee ajan ja huonojen kokemusten mittaan kyynisiä ja pelokkaita. Kaiken lisäksi, minimaalisen epätäydellinen mies oli helppo luoda oman pään sisällä, vaikka meitä toki inspiroivat filmaattiset viihdetaiteilijat ja atleettiset urheilijat. Uskomatonta oli myös huomata, miten paljon jaksoimme luottaa ja toivoa. Kuinka paljon kannustimme toisiamme uskomaan siihen, että kahden ihmisen välinen harmonia varmasti toimii siinä ihan oikeassakin maailmassa.

Saadessamme lisää ikää ja ajatuksia kirjeemme kattoivat monen monta sivua. Usein myös syntymäpäivinä ja jouluna lähetimme toisillemme pieniä lahjoja. Tahoillamme monet ikäisemme varmasti pitivät meitä outoina ja yksinäisinä, mutta me tiesimme aina, että ystävä oli olemassa. Vuonna 2004 sovimme tapaavamme. Minä hyppäsin bussiin ja matkustin kohti pohjoista. Muistan elävästi hetken, kun ystäväni ilmestyi päätepysäkille minua vastaan. Hän hymyili leveästi ja syöksähti luokseni halaamaan minua. Olin nähnyt hänet valokuvissa, mutta hän oli silti erilainen kuin olin kuvitellut. Hän oli lyhyempi, sirompi ja hyvällä tavalla herkänoloinen. Kotonaan hänen pikkusiskonsa tarkasteli minua teelautasen kokoisin silmin, hihittäen. Muistan heidän lemmikkikissansa, toinen karvapalloista oli vallan tuttavallinen. Pystyn tuntemaan nenässäni vieläkin tuolloin kesän lämpimimpään aikaan asunnossa olleen seisahtaneen ilman tuoksun ja aukinaisesta ikkunasta mereltä päin hiipivän tuulenvireen. Sain myös syödä ystäväni valmistamia ranskanperunoita, jotka vahingossa paistuivat hieman liikaa, hän kutsuikin niitä korpuiksi. Silti tuolla aterialla on enemmän tunnearvoa kuin monella ravintola-annoksella yhteensä.

Viimeisimmissä kirjeissään ystäväni vastasi kysymykseeni, missä hän näkisi itsensä viiden vuoden päästä. Hän toivoi ensin saavansa valkolakin seuraavana keväänä, näin tapahtui. Toivoi olevansa sinut itsensä ja elämänsä kanssa, viettävänsä yöt jonkun kainalossa. Uskallan väittää hänen olevan enemmän kuin lähellä tätä kaikkea. En usko, että kumpikaan meistä halusi ikinä vain lopettaa kirjeenvaihtoa, mielikuvitusmaailmamme vain hiipui, kuvioihin ilmestyi uusia ihmisiä. Vaikka emme enää jaa ajatuksiamme emmekä ole nähneet uudelleen tuon yhden kesän jälkeen, toivon, että se päivä koittaa vielä. Toivon, ettei meidän silloin tarvitsisi olla vieraita toisillemme, koska sen taipaleen aikana, jonka raapustimme ylös paperille, opimme itsestämme valtavan paljon eikä teiniangsti kuulunut kasvuumme. Ja vaikka mekin luultavasti tänä jouluna jälleen toivotamme rauhaisia pyhiä toistemme Facebook-sivuilla, tiedämme aina toisen olleen läsnä silloin, kun muuten tunsimme itsemme liian ulkopuolisiksi. Monesti tekstimme päättyivät pieniin, suuriin sanoihin: kiitos ystävyydestäsi.

　

Yours sincerely, Nora J.

Ps. El buen amiga, en bien y en mal, está contigo. (Hyvä ystävä, hyvinä ja huonoina aikoina, aina kanssasi.) Löytyi erään kirjeen lopusta.

Pps. Hyvää joulua!