Aikaisemmin tänä vuonna uutisoitiin amerikkalaisen lukiolaisen Jewel Mooren vetoomuksesta, jossa hän argumentoi, että Disneyn elokuvien prinsessat antavat (tytöille) täysin epärealistisen kehonkuvan. Hän toivoo, että tulevaisuudessa prinsessat voisivat olla jopa pluskokoisia. Ukrainalainen malli Valeria Lukyanova puolestaan on muuntanut itsensä tosielämän Barbieksi plastiikkakirurgian ja meikin avulla. On täysin kohtuutonta syyttää kummastakaan tapauksesta nukkea tai piirroshahmoja.

Haitallisten roolimallien synty ja niiden ihannoiminen on tunnetusti median vika. Elokuvateollisuus ja muodinluojat vasta piruja ovatkin. Maailman tunnetuin nainen, - nykyään 55-vuotias - Barbie, on yksi tämän ulkonäkökeskeisyyden irvikuva. Hekumallisen elottomat silmät, liian suuret rinnat ja niin ohkainen kaula, ettei se suhteutettuna oikeaan ihmiseen jaksaisi edes kannatella henkilön päätä. Tällaiset luonnottomat mittasuhteet voivat aiheuttaa ulkonäköpaineita kenelle tahansa.

Muistan ensimmäisen äidiltäni saaman Barbien. Sen hiukset olivat vaaleammat kuin Gwen Stefanilla ja sen päällä oli turkoosinsävyinen mekko. Se oli valmistettu erityisestä muoviseoksesta, ja jo äitini oli lapsena leikkinyt sillä. Minun ja siskoni leluarsenaaliin kerääntyi 90-luvun aikana kymmeniä Barbie-nukkeja. Niillä kaikilla oli nimet. Moona. Rita. Minna. Kristiina. Jasmin. Joukosta löytyvät myös Disneyn elokuvan inspiroimat Pocahontas ja Nakoma -barbiet. Minä tai siskoni emme ole kumpikaan yrittäneet muuntua Barbieksi.

Helmikuussa 2014 Barbie poseerasi yhdysvaltalaisen Sports Illustrated -lehden kannessa. Nousi kohu. Barbieta myyvä leluyhtiö Mattel kertoi kyseisen mainoskampanjan olevan nimeltään unapologetic. Sitten kritisoijat oivalsivat, että anteeksipyytelemätön asenne ruokki itsemääräämisoikeuden sijasta ulkoisen olemuksen tärkeyttä. Se on vastuutonta jo senkin vuoksi, etteivät Barbien mitat ole kenenkään saavutettavissa. Uimapukumalleina toimii oikeitakin naisia, he ovat toisinaan Barbieta pienemmissä pukeissa ja heilläkin on isot rinnat. Ovatko he Barbien ja median uhreja, vai parempia roolimalleja, jos ovat vain puoliksi muovia.

Brittiläiset tutkijat saivat kymmenisen vuotta sitten selville, että monet 7-11-vuotiaat vihasivat nukkejaan niin rajusti, että kiduttivat niitä. Leluja poltettiin tai niiden raajoja katkottiin, koska viha “lapsellisia” ja “elottomia” nukkeja kohtaan oli niin suuri. Tietenkin nukke on eloton! Toiminta ei perustune kuitenkaan millään asteella ulkonäköpaineisiin, sillä 7-vuotias ei mieti ulkonäköään. Ainakaan hänen ei missään tapauksessa pitäisi. Nämä pienet sadistit tarvitsisivat huomiota ja lastenpsykiatriaa ennemmin kuin pluskokoista Barbieta.

(Media)yhteiskunta roolimalleineen ja sairaine ihanteineen eivät ole vain oma, kieroutunut instituutionsa. Ihanteet ovat ihmisten itsensä luomia. Niillä ei välttämättä ole minkäänlaista materialistista vastinetta. Tulisi puhua mieluummin näkökulmasta. Usein unohdetaan, että merkitykselliset roolimallit löytyvät paljon mediaa lähempää. Barbie ei ole kenenkään (terveen) fyysinen roolimalli. Itsetunto-ongelmat eivät johdu Barbiesta, sillä nukke ei pysty sanomaan ainuttakaan pikkutyttöä pullukaksi.

Jos äitini olisi aikoinaan Barbie-nuken ostaessaan valistanut, että “kai sinä lapsi ymmärrät, että oikeasti tämän naisen pää roikkuisi hervottomana sen selässä”, olisin luultavasti vain kummastellut hänen sanojaan tajuamatta niiden tarkoitusperää. Minulle Barbie on korvaamattomien muistojen ikoni, ei anorektinen, sovinistisen maailmankuvan uhri. Minun Barbieni potkaisi typerästi virnistävän Kenin pellolle, jos mies kehtasi kieltää Ritaa pukemasta minihametta ylleen. Sika.

 

Yours sincerely, Nora J

Kuva: bangersandnash.com