”Kana ei ole vain kana, vaan ovi lukemattomiin mahdollisuuksiin.” Näin eräs suomalainen yritys mainostaa kotisivuilla tuotteitaan. Reseptit ja ruokakuvat pursuavat kauniisti aseteltuja annoksia, ja niiden värimaailma on suorastaan aurinkoinen. Täältä voi lukea kuinka helppoa, monipuolista ja nopeaa on valmistaa broileriruokia vaikka kuun jokaisena päivänä. Kauniista mainonnasta huolimatta broilerituotanto on tehotuotantoa, jossa yksittäisellä eläimellä ei ole minkäänlaista arvoa.

 

Broileri ei ole lintulaji, vaan eri kanarotujen sekoitus, joka on jalostettu nimenomaan lihantuotantoa varten. Jalostuskokeilut alkoivat 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa, ja Suomessa broilerituotanto käynnistyi 1960-luvun vaihteessa. Broilerikasvattamot ovat valtavia halleja, joissa saattaa kasvaa samanaikaisesti 60 000 lintua. Luonnottoman suurten parvikokojen vuoksi elintilaa yhtä teuraspainoista lintua kohden on noin A4-kokoisen paperiarkin verran. Luonnonvaraisessa kanaparvessa elää yleensä enintään 30 lintua. Broilerin kasvatuksessa luontaisella käyttäytymisellä ei ole merkitystä, sillä linnun ainoa tehtävä on syödä ja kasvaa nopeasti.

 

Broilerin matka untuvikosta pataan kestää viisi viikkoa. Jalostus on pyrkinyt korostamaan lopputuotteelta vaadittavia piirteitä. Broilerin suuret rintalihakset ovat saaneet parikseen vankat jalat, jotka pystyvät kannattelemaan nopealla vauhdilla kasvavaa lintua. Aina sisäelimet eivät pysy kasvuvauhdissa mukana. Raajarikot tai kovissa kivuissa elävät linnut eivät välttämättä pääse syömään ja juomaan, vaan kuolevat janoon. Enemmistö joutaa toki teuraaksi asti. Väitteet kärsimystä aiheuttavasta jalostuksesta ovat saaneet osakseen ihmetystä. Suomessa tuotantoeläimiä kohdellaan hyvin. Sen tueksi lihapaketin kylkeen liimataan kuva uljaasta linnusta hassu hattu päässä.

 

Broilerin syöminen merkitsee monelle samaa kuin banaanin tai perunan. Perunalla ja broilerilla on toki se ero, että broileri oli joskus elävä olento. Ajatus siitä on monelle kuitenkin liian kaukainen. Kuluttaja voi valita siistin, valmiin paketin kaupan hyllyltä, eikä lihan alkuperää tarvitse ajatella. Ei se välttämättä kiinnostakaan. Mainonnan perusteella perhetilabroileri unelmoi itsekin pääsystä fileiksi. Eläinoikeustahojen julkiset puheenvuorot eläinten pahoinvoinnista kääntyvät puolestaan usein viherpropagandaksi Suomen niin kovin vastuullista lihantuotantoa kohtaan. Salakuvat kasvattamoiden lattialle kuolevista linnuista on otettu ulkomailla tai vähintään lavastetuissa olosuhteissa.

 

Broilerin syöminen ei ole perimmäinen ongelma. Lihansyönti itsessään ei ole ongelma, eikä lihaa syövä ihminen paholainen. Paha on kokonaisessa systeemissä ja sen tavassa toimia mielivaltaisesti. Broileri luotiin vain yhteen tarkoitukseen, eikä sillä ole muita mahdollisuuksia. Kyse on puhtaasti rahaa tuottavasta hyödykkeestä, johon ihmisellä on etuoikeus, koska ihminen sen loi. Myös broilerikasvattajan tarvitsee ruokkia itsensä ja lapsensa. Yrittäjät tekevät palveluksen kansalle tuottamalla kotimaista. Parannus lintujen kasvuolosuhteisiin revittäisiin kuitenkin tuottajien ja kuluttajan selkänahasta. Se vasta epäeettistä olisikin.

 

Onnellista broileria ei ole olemassa. Tehotuotettu broileri ei lyhyen elämänsä aikana näe kertaakaan auringonvaloa. Sen silmät ovat herkistyneet valolle. Jalostaminen on selvästi tuottanut tulosta. Ihminen ei ole kuitenkaan onnistunut poistamaan linnusta lintua - kuoriutunut broileri on utelias ja sillä on tarve leimautua. Kanaruokien syönnin voi oikeasti lopettaa. Ja jos ei voi, saattaa lohduttautua tietäen, että broilerin surkea elämä kestää onneksi niin lyhyen aikaa.

 

 

 

Kuva: http://alq.org.au/broiler-chickens

Onko onnelle yhtälöä? Onni ei tule etsien vaan eläen. Onni asuu meissä jokaisessa. Onni voi tipahtaa jopa ruosteisesta räystäästä, varokaa. Matematiikassa yhtälön ratkaisulla tarkoitetaan kaikkia niitä muuttujan eli tuntemattoman arvoja, jotka toteuttavat yhtälön. Kun muuttujia on vain yksi, sitä merkitään yleensä kirjaimella x. Jos onni on lopputulos, millä x:n arvoilla se toteutuu?

Matematiikassa yhtälöt kirjoitetaan silloin, kun ei tiedetä, mikä luku on tuntemattoman paikalla. Matematiikasta poiketen onnella ei kuitenkaan ole yleisiä säännönmukaisuuksia. Muuan tutkijat ovat uskoneet onnellisuuden olevan riippuvainen geenistä, joka ohjaa aivojen serotoniinitasoa. Toisin sanoen tutkimus väittää, että olisi ennalta määrättyä, kenelle onni on mahdollinen. On myös heitä, jotka eivät osaa pukea onnea sanoiksi tai joiden mielestä niin ei voida tehdä. Onko onni vain hypoteesi, jota ei voida ratkaista?

Matemaattiset yhtälöt voidaan ratkaista käyttämällä niiden ratkaisuun tarkoitettuja kaavoja. Onnen väitetään olevan kiinni yksinkertaisissa, aineettomissa asioissa. Vaihtoehtoisia selityksiä on annettu lukemattomat määrät väliltä ystävyys, pyyteettömyys ja pettymysten selättäminen. Siinä missä matemaattiset yhtälöt voidaan tulkita oikeiksi tai vääriksi, onnelle ei voida tehdä samaa. Onni tarkoittaa jokaiselle erilaisia asioita, ja jos onnelle on määritelmä, se muuttuu usein elämän aikana. Toisille onni on kaurapuuro, toisille lottovoitto. Joillekin se on puhdas vesi. Saattaa olla niinkin, että kuvittelemme onnen olevan jotain suurempaa emmekä osaa olla onnellisia pieniin tekijöihin.

Niin matemaattiset yhtälöt, kuin onnikin, vaatii kokeiluja. Toisinaan yhtälöt aukeavat vasta useiden yritysten jälkeen ja yllättävän monesti vastaukset ovat melko yksinkertaisia. On myös yksi muistisääntö. Ajoittain onni on luopumista. Kokeilu suodattaa näin ollen pois ne arvot, jotka eivät toteuta yhtälöä. On tarpeellista ottaa huomioon, että onneen voi riittää sekin, kun lopettaa hetkeksi vastausten tavoittelun ja keskittyy vain katselemaan ympärilleen. Yhtälöitä voidaan kirjoittaa uudelleen, mutta kaurapuuro jäähtyy ja juomavesikin voi saastua.

Onnelle ei ole olemassa absoluuttista vastausjoukkoa. Suurella todennäköisyydellä onni on itsekin muuttuja, ei vastaus. Näin ollen se saa kaikki ne arvot, jotka antavat vastaukseksi toivoa, turvaa, haasteita ja hyvää oloa. Onni ei ole matematiikkaa, mutta joillekin onni saattaa löytyä matematiikasta. Jos taas on äärettömän huono luonnontieteellisissä aineissa, onni muodostuu osaltaan siitä, että yhtälöitä ei tarvitse laskea yksin.

 

Kuva: http://www.quotesvalley.com/quotes/love/page/1379/

Huhtikuisena lauantaiyönä 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa tapahtui maailman historian pahin ydinvoimalaonnettomuus. Voimalan neljännen reaktorin teho nousi hallitsemattomasti, ja kello 1.23 se räjähti. Radioaktiivinen savu levisi nopeasti kahden kilometrin päässä sijaitsevan Prypjatin kaupungin ylle. Näkymätön kuolema laskeutui ympäristöön tehden Prypjatista aavekaupungin.

Kuolemankatkuinen Tŝernobylin ydinvoimala sijaitsee lähellä nykyistä Valko-Venäjän rajaa. Valtion maaperästä yli 20 prosenttia saastui radioaktiivisen laskeuman vuoksi. Nobel-palkittu, valkovenäläinen kirjailija Svetlana Aleksijevitš on kirjoittanut haastattelujen pohjalta teoksen Tŝernobylista nousee rukous. Aleksijevitŝ antaa äänen niille tavallisille ihmisille, joiden elämänhistorian Tŝernobyl kirjoitti uudelleen. Kirja sisältää kaikenkattavia välähdyksiä siitä elämästä, joka jäi jäljelle katastrofin jälkeen.

Neuvostoliitto piti Tŝernobylin onnettomuuden salassa eikä ihmisille ilmoitettu tilanteen vakavuudesta. Säteilymittarien ja suojavarusteiden puuttuminen ei ollut ainoastaan välinpitämättömyyttä, vaan harkittua ideologiaa, joka piiloutui pitkän valtaketjun taakse. Aleksijevitŝin kirjassa puheenvuoron saa muun muassa fyysikko, joka poliittiselta taholta uhattiin sulkea mielisairaalaan, kun hän dokumentoi ydinonnettomuuden vaikutuksista. Neuvostoajan hengessä Tŝernobylille uhrautuneet olivat sankareita. Paniikin välttäminen oli tärkeämpää kuin yksittäisen ihmisen henki.

Tŝernobyl on osoitus kokonaista kansakuntaa kohdanneesta laiminlyönnistä, mutta samalla se on surullinen tarina tietämättömyydestä. Ydinteknologia ei tuntenut Neuvostoliitossa hätätilanteiden mahdollisuutta. Ihmisten oli vaikea kuvitella, että heidän itsensä valjastama atomi tappoi. Sodanaikaisten ydinpommien tuho Hiroshimassa ja Nagasakissa tiedettiin, mutta Tŝernobyl räjähti rauhan aikana. Pelloilta niitettiin radioaktiivista viljaa ja siitä jauhettua rehua syötettiin karjalle. Karjan lihaa syötettiin ihmisille. Elettiin kuten ennen onnettomuutta, sillä tŝernobylilainen kuolema oli tuntematon.

Tŝernobyl, kuten mikä tahansa muukaan ihmiskuntaa koskeva katastrofi ei ole vain syy-seuraussuhteita. Onnettomuuksien ja sotien filosofia perustuu yleensä siihen kauheuteen, jota jälkisukupolvet käyttävät varoittavana esimerkkinä. Aleksijevitŝin kirja avaa sen puolen Tŝernobylista, joka tieteiskirjallisuudesta jää uupumaan, mutta joka on voimakkaampi kuin yksikään atomi. Syvimmällä elävät aina inhimilliset pelot. Oman kodin ja rakkaiden menetys koskee kipeimmin. Tŝernobylin räjähdys ei merkinnyt vain säitelysairauksia, se oli toteutunut painajainen, joka olisi voitu estää.

Prypjat on yhä aavekaupunki. Väitetään, että kehittyneen tekniikan ansiosta Tŝernobylin kaltainen tapahtuma ei ole nykyaikana enää mahdollinen. Aleksijevitŝin kirja on arvokas teos, ja juuri siksi jääköön se ainoaksi. "Minun pieni valkoinen hamsterini jäi kotiin, me jätettiin se sinne lukkojen taakse. Me jätettiin sille ruokaa kahdeksi päiväksi. Sitten me lähdettiin sieltä pois koko loppuelämäksi..."

 

Kuva: www.flickr.com

Tilannetaju on kokoelma sosiaalista älykkyyttä. Se hioutuu kokonaisuudeksi osatekijöidensä summana, joita ovat muun muassa tahdikkkuus, hienotunteisuus ja harkintakyky, usein myös nokkeluus ja läsnäolo. Tilannetaju rakentuu toisten ihmisten sekä ympäröivän ajan ja paikan huomioon ottamiselle. Se on vuorovaikutuksen kannalta hyvin arvokas väline. Tilannetajun puuttuminen altistaa puolestaan idiotismille.

Yksi tilannetajun ideoista on olla tuottamatta hämmennystä, häpeää tai pahaa mieltä muille läsnäolijoille, siksi hautajaisissa ei yleensä kerrota vainajasta huonoja vitsejä. Millä tilannetajun räikeä ontuminen voidaan sitten selittää? Mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tuntuvat laukovan vääriä sanoja aina väärässä paikassa, sillä vaikka tilannetajun puuttuminen voidaankin erottaa tahallisesta ilkeydestä, on lopputuloksena silti usein samanlainen verbaalinen kompostikasa.

Tilannetajun arvo muodostuu ihmisen kyvystä hahmottaa tilanteita ennen omaa kommentointia tai huulenheittoa. Useimmissa tapauksissa tilannetaju alkaa hämärtyä sen vuoksi, että tilanteet ja ihmiset eivät anna näkyviä vihjeitä kommunikoida tuottavalla tavalla. Sopimattomia lauseita pääsee ilmoille, koska tilannetta tai ihmistä ei lueta oikein. Onko kyse sitten siitä, että tilannetaju on lahjakkuutta nähdä monimutkaisia psykologisia vinkkejä ja tahdittomuus vain herkkänahkaisten tulkintaa?

Tilannetajun haastavuus on toki siinä, että jokainen tulkitsee toisia ihmisiä ja ympäröivää maailmaa omasta kokemuspohjastaan. Syntyy kuuluisa ristiriita: toiselle neutraali toteamus voi olla toiselle sodanjulistus. Tilannetaju perustuu lisäksi taidoille, jotka sisältävät tunnetilojen tunnistamista, toisten kuuntelemista ja huumorintajuakin, joten on inhimillistä, että sosiaalisesti taitavakin erehtyy joskus sanojensa ajoituksessa. Vahingot on pystyttävä silti erottamaan harkitsemattomuudesta, joka synnyttää möläyttelyefektin poikkeuksetta myös tilanteissa, joissa sitä pitäisi tietoisesti välttää.

Tilannetajua voi opetella, se ei ole synnynnäinen ominaisuus. Monet persoonallisuuden piirteet kyllä auttavat hyvän tilannetajun muovautumisessa, sillä toisilla ihmisillä on luontaisia kykyjä parempaan harkintakykyyn ja tunteiden tulkitsemiseen kuin toisilla. Geneettisiä vahvuuksia suurempi vaikutus on kuitenkin sosiaalisella kasvatuksella ja eritoten oman itsensä harjaannuttamisella. Ihminen, joka ei ota huomioon tulkinnanvaran mahdollisuutta sanoilleen eikä harkitse sanallista ulosantiaan, ei suurella todennäköisyydellä ikinä ymmärrä sen tuhoja itsellensä, saati muille.

Tilannetajun suurin merkitys on elää harmoniassa muiden lajitoverien keskuudessa. Monia ihmisiä se edesauttaa myös ammatillisesti, joissain tapauksissa tilannetaju luo suoranaisesti tietä menestykselle. Sen halveksuminen taas on polku typeryyden kyläyhteisöön, sillä jo hyvät käytöstavat voidaan lukea kuuluvaksi tilannetajun ympyrään. Tilannetajua on siksi valitettavasti joskus myös kehottaa pitämään tahdittomia suunsa kiinni, sillä kaikki eivät koskaan opi.

Aikaisemmin tänä vuonna uutisoitiin amerikkalaisen lukiolaisen Jewel Mooren vetoomuksesta, jossa hän argumentoi, että Disneyn elokuvien prinsessat antavat (tytöille) täysin epärealistisen kehonkuvan. Hän toivoo, että tulevaisuudessa prinsessat voisivat olla jopa pluskokoisia. Ukrainalainen malli Valeria Lukyanova puolestaan on muuntanut itsensä tosielämän Barbieksi plastiikkakirurgian ja meikin avulla. On täysin kohtuutonta syyttää kummastakaan tapauksesta nukkea tai piirroshahmoja.

Haitallisten roolimallien synty ja niiden ihannoiminen on tunnetusti median vika. Elokuvateollisuus ja muodinluojat vasta piruja ovatkin. Maailman tunnetuin nainen, - nykyään 55-vuotias - Barbie, on yksi tämän ulkonäkökeskeisyyden irvikuva. Hekumallisen elottomat silmät, liian suuret rinnat ja niin ohkainen kaula, ettei se suhteutettuna oikeaan ihmiseen jaksaisi edes kannatella henkilön päätä. Tällaiset luonnottomat mittasuhteet voivat aiheuttaa ulkonäköpaineita kenelle tahansa.

Muistan ensimmäisen äidiltäni saaman Barbien. Sen hiukset olivat vaaleammat kuin Gwen Stefanilla ja sen päällä oli turkoosinsävyinen mekko. Se oli valmistettu erityisestä muoviseoksesta, ja jo äitini oli lapsena leikkinyt sillä. Minun ja siskoni leluarsenaaliin kerääntyi 90-luvun aikana kymmeniä Barbie-nukkeja. Niillä kaikilla oli nimet. Moona. Rita. Minna. Kristiina. Jasmin. Joukosta löytyvät myös Disneyn elokuvan inspiroimat Pocahontas ja Nakoma -barbiet. Minä tai siskoni emme ole kumpikaan yrittäneet muuntua Barbieksi.

Helmikuussa 2014 Barbie poseerasi yhdysvaltalaisen Sports Illustrated -lehden kannessa. Nousi kohu. Barbieta myyvä leluyhtiö Mattel kertoi kyseisen mainoskampanjan olevan nimeltään unapologetic. Sitten kritisoijat oivalsivat, että anteeksipyytelemätön asenne ruokki itsemääräämisoikeuden sijasta ulkoisen olemuksen tärkeyttä. Se on vastuutonta jo senkin vuoksi, etteivät Barbien mitat ole kenenkään saavutettavissa. Uimapukumalleina toimii oikeitakin naisia, he ovat toisinaan Barbieta pienemmissä pukeissa ja heilläkin on isot rinnat. Ovatko he Barbien ja median uhreja, vai parempia roolimalleja, jos ovat vain puoliksi muovia.

Brittiläiset tutkijat saivat kymmenisen vuotta sitten selville, että monet 7-11-vuotiaat vihasivat nukkejaan niin rajusti, että kiduttivat niitä. Leluja poltettiin tai niiden raajoja katkottiin, koska viha “lapsellisia” ja “elottomia” nukkeja kohtaan oli niin suuri. Tietenkin nukke on eloton! Toiminta ei perustune kuitenkaan millään asteella ulkonäköpaineisiin, sillä 7-vuotias ei mieti ulkonäköään. Ainakaan hänen ei missään tapauksessa pitäisi. Nämä pienet sadistit tarvitsisivat huomiota ja lastenpsykiatriaa ennemmin kuin pluskokoista Barbieta.

(Media)yhteiskunta roolimalleineen ja sairaine ihanteineen eivät ole vain oma, kieroutunut instituutionsa. Ihanteet ovat ihmisten itsensä luomia. Niillä ei välttämättä ole minkäänlaista materialistista vastinetta. Tulisi puhua mieluummin näkökulmasta. Usein unohdetaan, että merkitykselliset roolimallit löytyvät paljon mediaa lähempää. Barbie ei ole kenenkään (terveen) fyysinen roolimalli. Itsetunto-ongelmat eivät johdu Barbiesta, sillä nukke ei pysty sanomaan ainuttakaan pikkutyttöä pullukaksi.

Jos äitini olisi aikoinaan Barbie-nuken ostaessaan valistanut, että “kai sinä lapsi ymmärrät, että oikeasti tämän naisen pää roikkuisi hervottomana sen selässä”, olisin luultavasti vain kummastellut hänen sanojaan tajuamatta niiden tarkoitusperää. Minulle Barbie on korvaamattomien muistojen ikoni, ei anorektinen, sovinistisen maailmankuvan uhri. Minun Barbieni potkaisi typerästi virnistävän Kenin pellolle, jos mies kehtasi kieltää Ritaa pukemasta minihametta ylleen. Sika.

 

Yours sincerely, Nora J

Kuva: bangersandnash.com