Vuosi 1952. Ensimmäiset Miss Universum -kisat Kalifornian Long Beachilla voitti suomalainen Armi Kuusela. 23 vuotta myöhemmin maailmankaikkeuden kaunein tuli hänkin Suomesta, vuoden 1975 Miss Suomi, Anne Marie Pohtamo. Annen jälkeen hyvin harvat suomalaiskaunottaret ovat menestyneet kisatessa Universumin kauneimman tittelistä. Noihin harvoihin kuuluu muun muassa vuoden 1996 Miss Suomi, Lola Odusoga (nyk. Wallinkoski).

Ensimmäinen muistikuvani missikisoista on vuoden 1993 mittelö, josta mieleen palaavat yhä missien riemunkirjavat uimapuvut ja Janina Frostellin mieltymys jogurttirusinoihin. Kymmenkunta vuotta seurasin missikisoja naama telkkarinruudussa kiinni, kaikki päätyivät myös tallennettuina VHS:lle.

Suomalainen toimittaja, yrittäjä, televisiojuontaja ja tuottaja Timo T.A. Mikkonen, kirjoitti kirjan Suomen kauneimmista, missivuosista 1931–2000. Kirjassaan Mikkonen toteaa missiyden olevan myytti, mielikuva, unelma ja tavoite. Alkusanoissaan mies toteaa, että suomalaisilla ei ole kuninkaallisia, heidän tilallaan ovat julkisuuden henkilöt. Ehkäpä juuri siksi ”Missi on aikansa lapsi”, niin hyvässä kuin pahassakin. Skandaalinkäryähän kansa on aina mielellään haistellut.

Nyt Mikkonen on kohahduttanut kansaa vaimonsa tavoin toteamalla, että suomalaismissien taso on laskenut. Kauneuskilpailun taso laskee, ”kun osanottajia haalitaan kapakoista.” Monen muun tavoin Mikkonen haluaisi missikisoihin radikaalia muutosta. Maamme kaunottaret eivät enää pärjää kansainvälisillä kilpa-areenoilla, koska ”aines on heikentynyt”. Hallitseva Miss Suomi Satu Tuomisto vieroksuu ajatusta, että missin pitäisi olla yli-ihminen. Toisaalta en koe Mikkosenkaan puheiden olevan pelkkää provosointia, 2000-luvulla ovat olleet tapetilla lähinnä missiehdokkaiden pahoinpitelytaustat, pornokuvat ja silikonirinnat. Omalle lapselleni (hänen ollessa tietenkin tyttö) en haluaisi mahdollista esikuvaa missistä, joka on mukiloinut koulukaverinsa tai irstaillut lehtikuvissa. Ennen missiys käsitti suurimmaksi osaksi kuvan kiltistä perhetytöstä, jota nuoret naiset kotisohvillamme ihailivat. Suomen kaunein vuodelta 1995, Heli Pirhonen, vältteli ravintoloita, kauniskasvoisen maalaistytön harrastuksiin kuului jopa traktorinveto. Moottoriurheilua tai missien vierailemista yökerhoissa tuomitsematta haaveilin itsekin yhtä pitkistä sääristä, suoremmasta hammasrivistöstä puhumattakaan.

Kun muutama viikko sitten luin Lola Wallinkosken haastattelua paikallisesta sanomalehdestä, Lola totesi kaipaavansa missiajoiltaan notkeutta ja silloista mediakulttuuria. En kyseenalaista Wallinkosken vastausta ainakaan jälkimmäisestä. Ehkä on selvää, että median muuttuessa missiyskin on muuttunut, myös ihannekuva missistä. Kiltit eivät enää pärjää, vanhanaikainen käsite viattomasta eloveenatytöstä ei enää pure. Ei meillä eikä maailmalla. Hallitseva Miss Universum, Miss Venezuela Dayana Mendoza on kaunis nainen: virheetön kroppa, täydellinen rivi valkoisia hampaita. Vuoden -75 maailman kauneimman rinnalla hän näyttää kuitenkin lähinnä nukelta. Eikö kauneudessa pitäisi olla jotain muutakin aitoa kuin sotutunnus?

Kirjoittamassaan missiopuksessa Mikkonen totesi, että kauniiden nuorten naisten valinnan kautta rakennettiin myös Suomea. Hän lisää, että Suomi sekä juostiin että poseerattiin maailman ja Euroopan kartalle. Vastikään antamassaan haastattelussa hän yllättäen toteaa myös huippu-urheilussa tapahtuneesta aineksen heikentymisestä. Voiko tosiaan olla niin, että silikoneista, solariumista, nenänpienennyksistä, hiustenpidennyksistä, rakennekynsistä, rasvaimuista ja kulmienkohotuksista tuli arkipäivää myös missiyden valtakunnassa? Organisaatio missien takana on kasvanut. Vuoden 2007 missi Noora Hautakangas totesi Viihdeuutisille, että Miss Universum - kisoissa haisee politiikka ja raha, pelkkä ulkonäkö ei siis (ehkä) riitäkään enää. Vuosien saatossa ihmisten kauneuskäsite on muuttunut, hyvään vai huonoon suuntaan, sen jokainen päättäköön itse. Ehkä keinotekoisesta on tullut muotia, ja me olemme siinä(kin) vielä lapsenkengissä?

Nykyään poikkeuksetta jokainen maamme missi on käynyt mallikoulun. Lähes poikkeuksetta jokaisesta missistämme tulee malli virkavuotensa jälkeen. Itse olen aina pitänyt kyseisiä titteleitä vahvasti erillään. Malli on joku, jolle annetaan kasvot, missi on joku, joka antaa kasvot jollekin. Voiko olla niin, että missiyden kultainen aikakausi on maassamme ohi? Palaaminen vanhaan on mahdotonta (vaikka retrokin on suuressa huudossa). Missiys ei enää ole kuninkaallisen titteli. Jos keinotekoisuus on muotia, palataanko jossain vaiheessa samalle lähtöviivalle? Olisiko suomalaismisseillämme mahdollisuus pärjätä tuolloin kilpakumppaneitaan vastaan myös kansainvälisillä vesillä?

Esteettisyys on toki hieno asia. Kauniit ihmiset ovat ilo silmälle. Mutta entä jos (tekopyhästi?) kysyttäisiin myös Mikkoselta, voiko olla muutakin kuin ulkokuori? Lola Odusoga sai missivuotenaan kuulemma valituksia liian paksuista reisistään. Selvästi temperamenttinen Lola edusti itsensä kuitenkin maailman kolmen kauneimman joukkoon Las Vegasissa -96. Kauneus on ehkä (edelleen) katsojan silmissä, tosin Miss Suomen perintöprinsessan Saija Palinin ja Lolankin kerran livenä nähtyäni on pakko todeta, ettei heidän tasoisiaan joka kapakassa (tai kirkossa) vastaan kävele…