Kotikylältä naapurista oli löytynyt talteen säilötty sanomalehden palanen. Päiväys oli vuodelta 1944. Tunnustelin vanhaa paperia, joka oli rypistynyttä, kellertävää ja taittokohdastaan rispaantunutta. Etusivun täyttivät niin kuolinilmoitukset kuin kiitokset suruvalitteluista. Myytävänä -osastolla ei kaupiteltu koivunhalkoja eikä mopoautoja, siellä myytiin porsaita ja lehmänvasikoita, jopa kenkiä. Muistokirjoitusten lomasta löytyi maininta edesmenneestä sukulaisestani. Anonyymiksi jäänyt aseveli oli laatinut muistokirjoituksen lapsuudentoveristansa, minun isoisästäni.

          En tiedä hänestä juurikaan mitään. Vain isovanhempieni hääkuva kirjahyllyssä muistuttaa hänestä. Vastavihityn parin ilme on vakava, isoisäni päällä on sotilasunivormu ja isoäidin hiuksia koristaa pitkä huntu. Hääjuhlan puitteet näyttävät nykyaikaan verrattuna kovinkin arkisilta, vaikka tuo vihkiseremonia onkin ollut ilon ja onnen päivä, varmasti täydellisenä vastapainona sodan runtelemille sydämille. Myös muistokirjoitus todistaa: "- - Helluntaina viimeksi lomilla, silloin oli kevät jo kauneimmillaan. Tiedän, että Sinä vietit elämäsi hauskimman loman silloin, sitoessasi avioliiton morsiamesi kanssa. Elitte elämänne kauneinta aikaa - -"

          Muistosanat oli kirjoitettu kuitenkin ennen aikaansa - tuolloin ei tiedetty hänen olevan yhä elossa, sotavangiksi joutuneena. Vaikka sotavankeja tulisi kohdella inhimillisesti, olot vankileireillä olivat kurjia ja taudit yleisiä. Eloonjääneiden kertomukset ovat synkkiä ja epämiellyttäviä, vangittuja muun muassa marssitettiin monia kymmeniä kilometrejä - ilman kenkiä. Ravinto oli puutteellista. Kotiutuneiden paino oli usein pudonnut vain viiteenkymmeneen kiloon. Heikkokuntoinen isoisäni selvisi takaisin kotiseudulleen, mutta kuoli pian sen jälkeen, 23-vuotiaana. Hänen vanhempi lapsensa, minun isäni, oli vain muutaman vuoden ikäinen. Nuorempi sisarus oli juuri oppinut kävelemään. Leirillä tapahtuneista asioista isoisä ei koskaan ollut kertonut.

          En muista isoäitini juuri puhuneen miehestään. Yhteinen aika jäi lyhyeksi, normaali perhe-elämä puuttui. Isoisäni lapsuudesta oli mummini maininnut sen mitä tiesi, piti urheilusta ja veljeensä verrattuna oli hän ollut huomattavasti hiljaisempi. Timpurinkin vikaa taisi olla. Menetyksen on tarvinnut olla valtava, ja vaikka mummini olisikin pystynyt kertomaan ihmisestä, joka on jäänyt arvoitukseksi niin omille lapsillensa, kuin meille tuleville sukupolvillekin, miten olisimme pystyneet ymmärtämään. Isoäitini eli miehensä kuoleman jälkeen pitkän elämänsä yksin. Hän oli ahkera ja vaatimaton, mutta arvata saattaa, että häneltä puuttui tärkeä osa päivistänsä.

          "- - jatkamme työtä, joka Sinulta, Pentti, jäi kesken." Isäni askaroi töiden parissa usein aamuvarhaisesta iltamyöhään. Omalla tavallaan koen hänen jääneen minulle etäiseksi, aivan kuten oma isänsä hänelle. Ja mitä nuo vähät yhteiset elinvuodet olisivat muistoksi edes voineet jättää. Kaikki ne hetket joulunpyhinä ja kaatuneiden muistopäivinä, kun olemme jättäneet kynttilän isoisäni haudalle, ovat saaneet miettimään, mitä kaikkea hän on kuitenkin jättänyt meille. Niille valokuville, joihin hän on tallentunut, huomaan hänessä isäni piirteitä. Se yhteinen, jonka tiedän minulla ja isoisälläni olevan, on horoskooppimerkki. Muistokirjoituksessa aseveli valottaa hieman hänen luonteestaan: "- - usein lomilla näin Sinut, olit tosi iloinen ja tervehdit lapsuuden leikkitoveriasi."

          Pelkästään jatkosodassa kaatui yli 60 000 suomalaista sotilasta. Isoisäni mukaan lukien, vangeiksi otettiin arviolta reilusta kahdesta yli kolmeen tuhanteen sotilasta. Moni menetti isänsä, poikansa ja ystävänsä. Moni on jäänyt kaipaamaan niitä juuriaan, jotka ovat piiloutuneet kaatuneiden matkassa. Moni muistelee urheutta, muttei voi unohtaa taustalle jäävää surua, tyhjyyttä ja traumoja. Useasti olen kuvitellut minkälainen isoisä minulla olisi ollut. Vähäisten tietojen perusteella olen päättänyt, että hän olisi ollut jämpti, mutta vilpitön. Se mitä ei kuitenkaan ikinä tarvitse jossitella - ennen kaikkea hän on sankari.

Yours sincerely, Nora J